”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla” on ehkä hieman kulunut ilmaus, mutta aihe on sitäkin ajankohtaisempi. Humma on vaihtunut moottorikäyttöisiin ajoneuvoihin ja vuosituhat toiseksi, mutta yhä vain ovat pieniä ja hajallaan leivän palaset.
Minun työurani opettajana alkoi vuonna 2004, kun sain äidinkielenopettajan sijaisuuden omasta vanhasta lukiostani kotikaupungissani Pieksämäellä. Olin vasta suorittanut opettajan pedagogiset opinnot opetusharjoitteluineen, ja muistan vieläkin, miten jännittävää ja innostavaa oli aloittaa ihan oikea opetustyö.
Pieksämäen lukion jälkeen minulla on ollut kymmenisen työnantajaa, joukossa myös töitä ulkomailla. Syitä työsuhteiden pätkittäisyydelle en halua etsiä itsestäni; väittäisin, että opettajan ammatti on yksi niitä, joissa tietty ensikokemuksen tuoreus parhaimmillaan säilyy myös vuosien varrelle. Esimieheni ovat olleet erilaisia, mutta yksi perustelu määräaikaisuuksille etenkin valtion palveluksessa on sama monille: tämä on alan tapa; ole iloinen siitä, että jotakin työtä ylipäätään on; ei Roomaakaan vuodessa rakennettu. Taloudella ja riskien minimoinnilla olen kuullut työsuhteeni luonnetta perusteltavan useammin kuin kerran. Resurssina olen toiminut ja toimin edelleen, samalla omaa substanssia kasvattaen ja virka-asemaan rinnastettavasta vakiluonteisesta paikasta haaveillen.
Kenties yksi syy sille, miksi olen 34-vuotiaana edelleen pätkätyöläinen, on se, että olen perhesyistä valinnut toistaiseksi Keski-Suomessa asumisen. Toinen syy lienee puolittain sattumanvarainen suuntautuminen aikuiskoulutuksen ja korkeakoulutuksen piiriin.
40-vuotissyntymäpäivän aikoihin pystynkin varmaan tekemään jo osuvaa parodiaa tästä kaikesta!
Henna Puhakka eduskuntaan 2015! 